Lyhennelmä Ulf Johanssonin kirjasta Legenden om Bodom, Århundradets mordmysterium. Kaksi seuraavaa osaa julkaistaan viikon ja kahden viikon päästä.
Osa 1.
Bodomin selvittämätön murha
Ulf Johanssonin kirja Legenden om Bodom, Århundradets mordmysterium kertoo ikänsä kylällä asuneen henkilön näkemyksen Bodominjärven rannalla leiriytyneiden nuorten raa’an murhan aikaisista tapahtumista. Paikalliset asukkaat tiesivät aina, kuka oli syyllinen. Poliisin vuonna 2004 Nils Gustafssonia vastaan nostama syyte oli tämän kirjan sisältämien tietojen perusteella järkyttävä erehdys. Jos 1960 -luvulla tehtiin murhatutkimusta vajavaisin menetelmin, oli 2000 -luvunkin tutkimus huolestuttavalla tavalla puutteellinen.
Tämä kirjoitukseni on lyhennelmä Ulf Johanssonin kirjasta. Olen hänen kertomastaan ottanut mukaan niitä tarinoita kyläyhteisön arjesta, jotka osuvasti kuvaavat sen aikaista kyläelämää ja valaisevat niitä taustoja, jotka johtivat traagiseen murhaan. Ulf Johansson muistuttaa, että tapahtuneesta on kauan aikaa, ja hänen sekä kyläläisten muistikuvat ovat saattaneet muuttua.
Ulf Johansson oli saman ikäinen kuin uhrit, Nisse Gustafsson ja Seppo Boisman. Tytöt Tuulikki Mäki ja Irmeli Björklund olivat 15 -vuotiaita. Ulf oli järvellä samaan aikaan kuin telttailijat. Poliisin tutkintamenetelmät eivät tavoittaneet kaikkia asianosaisia ja kun murhatutkinta siirtyi ruotsin kielen taitoiselta Espoon poliisilta Keskusrikospoliisille, tilanne ei suinkaan parantunut. Espoon poliisi tunsi paikalliset pahantekijät ja oli alussa oikeilla jäljillä.
Kirja Legenden om Bodom kannattaa ehdottomasti lukea, sillä siinä on runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia ja teksti on selkeää ja hyvää ruotsia.
Kylä Bembolessä
Korsbacka kuului Bemböleen, Espoon varhaisimpiin ja suurimpiin kyliin. Kylästä löytyy jo kivikauden aikaista asutusta, jolloin rantaviiva oli 15 metriä korkeammalla. Kylän läpi kulki maamme vanhimpiin kuuluva Kunnarlantie johtaen Vihtiin ja edelleen Hämeeseen. Korsbackasta hieman pohjoiseen sijaitsee Oittaa.
Pieni kyläyhteisö oli eristetty ja täälläkin, kuten monessa paikkaa Suomessa, oli tavanomaista, että sukulaiset menivät keskenään naimisiin. 1960 -luvun alussa kaikki kylän 40 asukasta kuuluivat samaan sukuun, ja suvun rasitteena oli psyykkisiä sairauksia. Toimeentulomahdollisuudet olivat rajalliset, alkoholinkulutus suuri ja asukkaat köyhiä.
1960 -luvulla Oittaan ranta oli kaislikkoinen ja mutapohjainen. Rannan välittömässä läheisyydessä sijaitsi kartanon parhaimmillaan 55 lypsävän kivinavetta. Jätevedet valuivat Bodominjärveen. Espoon kauppala osti kartanon vuonna 1963. Ranta on kunnostettu ja erittäin suosittu uimaranta, kivinavetta on virkistysalueen kahvilana. Järvi on luonnostaan savipohjainen ja väriltään samea. Oittaalta itään sijaitsevat kaksi uimakalliota, joilla tuolloin käytiin uimassa.
Kunnarlantiehen rajoittui nykyäänkin suuri metsäalue, jossa riitti riistaa. Korsbackan takana Espoon metsissä piilotteli välillä äärivasemmistolaisia sotaa paossa, toisinaan salametsästäjiä ja poliisia pakoilevia pikkurikollisia. Oittaalta 10 km pohjoiseen Velskolan metsätorpassa asui Benjamin Johansson. Hän elätti itsensä ja perheensä myymällä metsälintuja ja hirvenlihaa. Kerrotaan hänen ampuneen yli 1000 hirveä. Hän toimi myös alueen metsänvartijana ja kasvatti pyytämistään luonnonketuista turkiksia.
Vallu
Henkilö, jota pidetään syyllisenä, on nimeltään Vallu. Kyläläiset pelkäsivät häntä, ja se oli yksi syy siihen, että todistajia häntä vastaan ei tahtonut löytyä. Ihmiset halusivat välttyä väkivaltaisen miehen kostolta.
Vallu oli raamikas mies. Hän oli yli 180 cm pitkä, hoikka ja atleettinen. Huolimatta runsaasta viinankäytöstä Vallu oli hyväkuntoinen. Ulkonäkö herätti kunnioitusta, ja jos kunnioitus loppui, hän otti käyttöön nyrkit. Vallu ei koskaan valehdellut, ja hän oli älykäs ja nokkela mies. Hän teki kirvesmiehen töitä, metsästi ja piti kioskia.
Vallu kärsi kuitenkin psyykkisistä ongelmista, ja hänet oli niiden vuoksi kotiutettu sodastakin. Vallu oli ajoittain kiivas ja väkivaltainen, välillä kausittain rauhallisempi. Hän ei ilmeisesti kyennyt tuntemaan empatiaa ja myötätuntoa. Hän pärjäsi hyvin poliisin ja muiden tärkeiden henkilöiden kanssa, mutta tasapainottomalla kaudella oli erittäin kiivas ja hankala.
Seuraavassa on muutamia kertomuksia Vallusta ja aikalaisista.
Partakoneenterät omenassa
Kukaan ei uskaltanut varastaa Vallun omenoita. 1950 -luvulla oli pula kotimaisista omenoista, mutta Vallu ei koskaan tarjonnut muille yli jääviä omeniaan. Eräänä päivänä, kun poikia oli käymässä Vallun kioskilla, hän tarjosi niitä pojille. – Mutta ottakaa vain maasta. Kukaan ei uskaltanut hakea ainuttakaan. Mutta eräänä päivänä, kun pojat tiesivät Vallun olevan pois kotoa, he keräsivät rohkeutta mennä maistamaan niitä. Nopeasti täyttivät pojat taskunsa, ja kiireessä unohtui, että puusta ei saanut ottaa. Tuolloin tytär Hely juoksi pihalle huutaen kauhuissaan, että älkää koskeko, niissä on partakoneen teriä! Pojat eivät uskoneet häntä. Ei edes Vallu laittaisi partakoneen teriä omenoihin. -Odottakaa niin saatte nähdä, vastasi Hely ja juoksi sisälle hakemaan veitsen. Hely ryhtyi kuorimaan omenia, ja jokaisesta puussa olleesta omenasta löytyi partakoneen teriä. Myöhemmin Vallu puolustautui vihaisille isille, että hän oli kieltänyt ottamasta omenia puusta. – Räkänokkien pitää opetella tottelemaan. Jos kieli menee poikki, se on oma syy.
Naapurin karkottaminen
Vallun pikkuserkku Sylvi Zetterberg oli yksinäinen naishenkilö, joka asui kesäisin Vallun naapurissa. Hän oli kovapintainen kuten Vallukin, ja uhkasi ilmoittaa poliisille kaikki mustan pörssin kaupan kanssa harrastelevat kyläläiset. Pysyäkseen hiljaa hän vaati itselleen tavaroita, jopa ilmaiseksi. Siitä Vallu ei pitänyt, Sylvi piti saada pois naapurista. Vallu oli kylän suurin salametsästäjä.
Ei ole sittenkään varmaa, uhkailiko Sylvi Zetterberg Vallua, sillä hän oli vain kesäisin paikalla, ja Vallulla oli muutenkin tapana uhkailla yksin asuvia naisia.
Vallu huvitteli heittämällä piisameita hänen kaivoonsa, ammuttuja variksia postilaatikkoon, kuolleita rottia ja jopa eläviä käärmeitä naapurin kuistille. Sitten hän seurasi miten naapuri reagoi. Kukaan ei puuttunut yksinäisen naisen kiusaamiseen, ei edes poliisi. Lopulta nainen muutti pois.
Hiekkaa niskaan
Ulf Johansson oli juuri saanut kuorma-autokortin, ja oli töissä rakennusfirmassa Bembölessä. Uffe sai tehtäväksi hakea hiekkakuorman Oittaan hiekkakuopalta. Vallu tulisi auttamaan kuorman teossa. Uffe tunsi hänet entuudestaan käytyään kioskilla ja saatuaan Vallun heittämän kiven selkäänsä.
Vallu oli odottamassa hiekkakuopalla. Huonotuulisena hän tervehtimättä osoitti auton paikan. Tuolloin autokuorma tehtiin lapioimalla. Molemmat lapiomiehet olivat hyväkuntoisia ja kuorma täyttyi nopeasti. Jossain vaiheessa Uffe nousi korkeammalle saadakseen heitettyä hiekan lavankulmaan. Jostain syystä lapiollinen hiekkaa lensi yllättäin lavan yli Vallun niskaan. Vallu kirosi raskaasti. Uffe teeskenteli, ettei ollut huomannut mitään, mutta seurasi silmäkulmastaan Vallun aikeita, pitäen lapiota valmiina. Jos hän olisi käynyt päälle, viisikymppinen Vallu olisi saanut hyväkuntoiselta nuorelta mieheltä koston kaikista pikkupoikien perään heitetyistä kivistä. Vallu katsoi parhaaksi ottaa asia rauhallisesti.
Pyssyllä perään
Erään kerran Vallu ampui Espoon kunnan kuorma-autoa, joka oli menossa kunnan vesilaitokselle. Auton apumies sai auton ikkunansirpaleita kasvoihinsa. Jos ikkuna olisi ollut auki, osuma olisi voinut olla kuolettava. Nimismies kävi Vallua puhuttamassa. Olihan tie Espoon kunnan, ja vesilaitoksella oli pakko käydä. Vallu puolustautui sillä, että kunnan autot ajavat liian lujaa ja pöllyttävät tietä. Nimismies otti Vallulta lupauksen olla ampumatta autojen perään, antoi pyssyn takaisin ja asia oli loppuunkäsitelty.
Vallu ei enää ampunut autojen perään. Hän ryhtyi pysäyttelemään liikennettä asettamalla tielle lankkuja, joissa oli pystyssä suuria nauloja. Lankut nähtiin ja heitettiin takaisin hänen tontilleen. Kostaakseen Vallu otti tavaksi käydä aamuvarhain katkaisemassa vesilaitoksen puhelin- ja sähköjohdot.
Kyläläiset pitivät Oittaan lähimetsiä ominaan, ja metsästivät siellä ilman lupaa. Erään kerran metsänomistaja Paul Wanner oli sienessä, kun hän törmäsi Valluun haulikkoineen. Wanner moitti Vallua siitä, että tämä oli hänen maillaan luvattomasti metsästämässä. Sen sijaan, että olisi pyytänyt anteeksi, Vallu kohotti haulikkonsa ja käski metsänomistajaa juoksemaan. Vallu ampui Wannerin perään. Metsänomistaja joutui poistattamaan hauleja sairaalassa. Osa hauleista löytyi päästä, onneksi etäisyyden oli täytynyt olla yli 50 metriä, muuten laukaukset olisivat olleet kuolettavia. Tälläkään kertaa nimismies ei saapunut paikalle, vaikka oli tiedossa miten vaarallinen Vallu oli, ja että hän oli juovuksissa. Sen sijaan nimismies soitti muutamille tutuille metsämiehille ja pyysi näitä pysymään pois metsästä.
